Sananen ennen nukkumaankäyntiä.
Minä pidän konsolipeleistä, samoin elokuvista. Elokuviin suhtautumiseni ei ole aivan niin leikkimielinen kuin konsolipelien. Sen sijaan, että jaksaisin innostua jostakin uudesta Frank Millerin sarjakuvaan perustuvasta elokuvasta, olen varsinkin viimeisen vuoden aikana ajatellut elokuvaa lähinnä Filmihullun artikkeleiden ja hermeneuttisen tulkinnallisuuden kautta Gadamerin ja Heideggerin hengessä. Aina silloin tällöin pyrin silti heittäytymään ja pitämään ns. huonoista elokuvista.
Uwe Boll herättää suuria tunteita pelien ystävien joukossa. Tämä johtunee siitä, että konsolipelaajat ovat massavirtaelokuvien markkinoijille helppo maalitaulu. Muutenhan Uwe Boll on elokuvataiteen kentällä lähinnä merkityksetön alamerkintä. Jos Uwe Boll uhkaa tehdä Metal Gearista elokuvan, lähtee liikkeelle hurja kansanliike. Jos Uwe Boll uhkaisi transformoida koko Dostojevskin tuotannon elokuviksi, ei asia varmaan kovin montaa hetkauttaisi. Ei, vaikka hän uhkauksensa toteuttaisi. Onhan Shakespearen teksteistäkin tehty monta monta paskaa elokuvaa (ja monta hyvääkin, totta kai), eikä se ole ollut maailmanloppu, saatikka maineen menetys alkuperäiselle kirjailijalle.
Loppujen lopuksi Uwe Boll ei varmaan pelielokuvien tekijänä ole yhtään sen huonompi kuin kukaan muukaan. Pikemminkin pitäisi tarkastella, miksi peleistä ylipäätään pitäisi tehdä elokuvia. Toki elämme aikaa, jolloin jopa huvipuiston laitteesta repäistään kokonaisen trilogian päälause, mutta pelit ovat jokatapauksessa materiaaliltaan niin paperinohutta tauhkaa, ettei niistä saa järkiperäistä tarinantynkää vaikka opiskelisi Aristoteleen Runousopin kymmeneen kertaan kannesta kanteen.
Siihen nähden Uwe Bollin pelielokuvissa on riemastuttavaa, suorastaan vittuilevaa ironiaa. Koska pelielokuva ei voi onnistua, miksipä ei epäonnistua suorastaan eeppisissä mittasuhteissa.
keskiviikko, 23. huhtikuu 2008
Kommentit