En ole blogissani onneksi vielä kirjoittanut Gears of Warista, tuosta Xbox 360:n tämän hetkisestä kuumimmasta nimikkeestä. Onneksi sen vuoksi, että jos olisin kovin vuolaasti alkanut sitä kehua, katuisin nyt lähes joka ikistä sanaa. On aika tehdä hieman sielun etsintää. Ja on aika tehdä katsaus siihen, miten hypellä on joskus niin suuri valta pelimarkkinoilla.

Viime päivinä minut on vallannut eräs erittäin ikävä tunne, joka kaivertaa minua kun pelaan Gears of Waria. Se sama tunne valtasi minut tahkoessani Halo 2:sta, ja se sama tunne iski varsin yllättäen viime keväällä Ghost Recon Advanced Warfighterin kanssa. Tunnetta on erittäin vaikea kuvailla sanoilla. Se tapahtuu aina sellaisten pelien parissa, joita on aluksi pelannut suorastaan vaahto suussa. Siis kun uuden pelin on juuri saanut, niin sitä pelaa kuin ei olisi huomista. Koska se on niin älyttömän hyvä! Sitten huomaa ensin yhden asian, josta ei välttämättä pelissä pidä, mutta siitä ei välitä. Vikoja on kaikissa asioissa, mutta ne eivät pilaa kokonaisuutta. Valitettavasti näiden tiettyjen pelien kohdalla tunne kasvaa ja yhtäkkiä sitä huomaa tuntevansa suorastaan vihaa.

Tätä paremmin en osaa asiaa valitettavasti kuvata. Jotenkin vain ne pelit, joista vaahdotaan (vaahto on näemmä tämän blogauksen teema) eniten tuovat vain väliaikaisen hurmoksen. Asia olisi oikein, jos hurmoksesta päästyään peli jäisi edes jollain tavalla mukaan omiin valikoimiin, mutta jotenkin itseni kohdalla hurmoksen jälkeen seuraa tunneskaalan toisen ääripään emootio, eli viha ja yökötys.

Miksi en näe tällaista asiaa ennalta? Kun luen peliarvosteluja, niin eikö ne kaikessa hypetyksessään kuitenkin anna varoittavia esimerkkejä asioista, joita pelissä vihaa?

Ongelma onkin siinä, että kovin usein kriitikot keskittyvät tuotteessa vain asioihin, joita siitä löytyy. Asiat, joita tuotteesta ei löydy, jäävät täysin huomiotta. Gears of War on suorastaan klassinen esimerkki tästä.

Tehdäänpä listaa. Mitä Gears of Warista löytyy?

• hieno grafiikka, todella hieno itse asiassa, suorastaan kalan hienointa
• toimiva pelattavuus, suojasta suojaan -konsepti toimii loistavasti
• oikein mukava moninpeli

Erittäin keskeisiä asioita toki kaikki, ja jo näitä vähäisiä asioita tuijottaessa on oikein helppo ymmärtää, että peli nappaa kiitettäviä arvosanoja sieltä täältä.

Mutta mitä siitä ei löydy?

• yksinpeliä, joka jaksaisi viihdyttää pidempään kuin yhden viikon intensiivisen pelailun (joskus ei edes tätä)
• kyllähän se moninpelikin olisi kaivannut enemmän sisältöä, uskokaa pois vaan, Gears-friikit. Karttoja ei todellakaan ole montaa ja kun niitä samoja on aikansa tahkonut, huomaa että kaikki ottelut noudattavat samaa kaavaa.
• teknisesti pelinhaku Livessä voisi toimia paremmin, mutta tämän nyt vielä antaa anteeksi
• aseita käytetään moninpelissä suurimmaksi osaksi aivan väärin. Esimerkiksi granaatteja ei kannata heittää juuri koskaan, vaan ne käydään laittamassa viholliseen kiinni! Myös moottorisahasta, joka imee vastustajan teriinsä monen metrin päästä, voi olla montaa mieltä.

Tämäkään lista ei sinällään kerro vielä mitään. En vaan voi kuvitella pelaavani Gearsia aktiivisesti enää kuukauden päästä. Siitä yksinkertaisesti puuttuu jotakin. Se on sellainen peli, että minun ikään kuin kuuluisi tykätä siitä, mutta jotenkin tunnen alun hurmoksen jälkeen peliä kohtaa jo pienoista apatiaa.

Tosin pitänee painottaa vielä sitä, että kyllähän tuota Gearsia tulee joka päivä vielä pelailtua. Syy vaan taitaa tähän olla se ikävä totuus, että mitään parempaakaan ei ole tarjolla.